Mielipiteet

Esko Ahon puhe Vetelin lukion kevätjuhlassa: “Traktorien ja television sijaan maailmaa mullistavat nyt tekoäly, robotit ja digitaaliset kanssakäymisen välineet”

Aho valmistui Vetelin lukiosta ylioppilaaksi 50 vuotta sitten. Tässä puhe, jonka Aho piti lakkiaispäivänä 3.6.2023 juhlapuheen lukion kevätjuhlassa.

Olen saanut mieluisan tehtävän tuoda tähän tilaisuuteen vuoden 1973 riemuylioppilaiden tervehdyksen ja samalla onnitella kevään uusia ylioppilaita. Tämä on teidän suuri juhlapäivänne ja ottakaa siitä kaikki ilo irti. Niin muistelen meidänkin viisi vuosikymmentä sitten tehneen.

Me vuonna 1973 valkolakin saaneet synnyimme kreivin aikaan. Viisikymmentäluvun puolivälissä sotakorvaukset olivat tulleet maksetuiksi, 15 vuotta jatkunut elintarvikkeiden säännöstely vihdoin päättyi ja Neuvostoliitto palautti Porkkalan. Suomi oli yhä köyhä, mutta elämä muuttui päivä päivältä paremmaksi.

Kun aloitimme koulunkäynnin 1960-luvun alussa, maailma ympärillämme alkoi radikaalisti muuttua.

Jos pitäisi osoittaa kaksi mullistusten tärkeintä lähdettä, omalla listallani ne olisivat traktori ja televisio. Traktorit siirsivät historiaan hevosvetoisen maatalouden. Televisio mullisti kokemusmaailmamme ja pian myös oman käyttäytymisemme. Parhaiten sen saattoi tunnistaa musiikista tai pukeutumisesta, mutta eniten se vaikutti mieliimme.

Siinäkin vaiheessa me viisikymmentäluvulla syntyneet olimme jälleen onnekkaita. Edeltävien suurten ikäluokkien maaseudun nuoret jäivät maa- ja metsätalouden nopean koneellistumisen ja kiihkeän teollistumisen jalkoihin. Rakennemuutos ajoi vaille kunnollista koulutusta jääneet 1940-luvun lopulla syntyneet kaupunkeihin tai Ruotsiin. Me taas saimme istua koulun penkille, kun ovet aukesivat ilmaiseen opiskeluun niin pitkälle kuin lahjat ja tarmo riittivät.

Aloitimme lukion vuonna 1970. Samaan aikaan maapallon väkiluku rikkoi 3,7 miljardin rajan. Tänään meitä on jo yli kahdeksan miljardia. Samana vuonna The Beatles hajosi, Alkon myymälöissä luovuttiin viinakortin käytöstä ja ilmestyi Aku Ankan taskukirja numero yksi.

Vetelin yhteislukio valmisti kohtaamaan aivan toisenlaisen maailman, johon olimme syntyneet. Opintoja aloittaessamme emme voineet uneksiakaan niistä mahdollisuuksista, joita uusi teknologia toisi ulottuvillemme.

Onneksi ymmärsimme ottaa monet asiat annettuina. Opiskelimme kieliä – pitkää saksaa, ruotsia ja englantia – ymmärtämättä juurikaan mihin niitä taitoja tarvitsisimme. Muistan vieläkin elävästi kotikylästäni Australian Brisbaneen muuttaneen Leo Salmelan meille 1960-luvun lopulla lähettämän kortin ohjeen: ”Lukekaa englantia pojat, se kannattaa.” Ja kannattihan se, samoin kuin historian tympeiltä tuntuneiden vuosilukujen omaksuminen. Ne jäivät päähän ja auttoivat asettamaan mennyttä aikaa järjestykseen.

Luulen jakavani monen ikätoverini kokemuksen ensimmäisistä askelista ylioppilaaksi valmistumisen jälkeen. Tulimme maalta ja ottaessamme ensimmäisiä askeleita ”suuressa maailmassa” koimme lähtevämme takamatkalta.

Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä paremmin on oppinut ymmärtämään, että tuntemus oli vain henkistä laatua. Todellisuudessa saimme lähteä muiden kanssa samalta viivalta. Saimme kotiseudultamme vankat henkiset eväät.

Hyvät uudet ylioppilaat,

Te olette nyt samassa tilanteessa kuin me viisi vuosikymmentä sitten. Traktorien ja television sijaan maailmaa mullistavat nyt tekoäly, robotit ja digitaaliset kanssakäymisen välineet.

Ne muokkaavat syvällisesti myös koulua ja opetusta. Aika ei salli tämän aiheen perusteellisempaa käsittelyä. Perussuunta on kuitenkin sama kuin kaikilla muillakin aloilla: siirrymme standardimalleista yksilölliseen. Tulevaisuuden koulu perustuu ratkaisevasti siihen, että mittarit seuraavat jokaisen oppilaan henkilökohtaista edistymistä. Siihen ovat nyt välineet, kunhan niitä vain opitaan käyttämään.

Me tämän päivän riemuylioppilaat synnyimme todennäköisesti kreivin aikaan myös teidän sukupolveenne nähden. Viisi vuosikymmentä sitten eteemme avautui mahdollisuuksien maailma. Vuoden 1973 energiakriisi mainosvalojen sammuttamisineen tai liikenteen nopeusrajoituksineen ei muuttanut muuksi sitä tosiasiaa, että ongelmat hukkuivat tarjolla olevien mahdollisuuksien alle.

Väitän, että nykytilanteessa on myös aika paljon optista harhaa. Kärjekkäät mielipiteet ja synkät arviot vain pääsevät helpommin esille. Julkisuus elää kärjistyksistä, jotka hämärtävät sen tosiasian, että monista ongelmista huolimatta tämän ajan nuoren edessä avautuvat suuremmat mahdollisuudet kuin yhdelläkään sukupolvella teitä ennen. Presidentti Mauno Koivisto muistutti siitä persoonalliseen tapaansa, kun aikalaiset moittivat olojen synkkyyttä. Hän vastasi: ”Kyl’ maar on korkeelta alotettu, kun on näin alas päästy.”

Meitä edeltävän sukupolven suuret haaveet olivat yksinkertaisia: pitäisi saada elää terveenä, pitkään sekä aineelliset perustarpeet taattuna. Nämä kaikki kolme tavoitetta toteutuvat Suomessa kohtuullisen hyvin. Yhden asian voi helposti todentaa katsomalla tilastoja. Vuonna 1973 yli 65-vuotiaita suomalaisia oli runsaat 450 000, nyt meitä on liki 1,3 miljoonaa.

Nyt asetamme rimamme korkeammalle. Haluamme toteuttaa itseämme, tehdä merkityksellisiä asioita ja elää omien henkilökohtaisten odotustemme mukaista elämää. On kuitenkin hyvä muistaa, että ne eivät ole vaihtoehtoisia yhteisen hyvinvoinnin rakentamisen kanssa. Aineellinen hyvinvointi ei ole saavutettu etu, vaan se täytyy koko ajan lunastaa uudelleen.

Lopuksi haluaisin jakaa yhden kokemuksen, joka sopii elämänohjeeksi yhtä hyvin tämän kevään uudelle ylioppilaalle kuin riemuylioppilaillekin. Tapasin 93-vuotiaaksi eläneen Israelin entisen presidentin Shimon Peresin useita kertoja Italiassa vuosittain järjestetyssä konferenssissa. Erään kerran Peresiltä kysyttiin, miten hän jaksaa korkeasta iästään huolimatta puhua niin paljon tulevaisuudesta. Vastaus painui mieleen: ”Ihminen on nuori niin kauan kuin hänellä on enemmän unelmia kuin muisteltavaa.”