Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Saana Klemola on kolumnissaan oman elämänsä mestaripelimanni

Perhonjokilaakso+ | Ke 11.7.2018 klo 19:00

Näppärikurssit pyörivät lapsuudessani ja yksi jos toinen kavereistanikin oli sellaisella käynyt. Kuten kaikilla Perhonjokilaaksoon syntyneillä, minullakin olisi siis ollut aivan upea mahdollisuus kasvaa mestaripelimanniksi. Toisin kuitenkin kävi. (Tai ehkä ikuisena optimistina voisi sanoa, että näin ei vain vielä ole käynyt.)

Ensimmäinen virheeni mestaripelimanniurallani oli väärä soitinvalinta. Noin 8-vuotiaana nimittäin pidin viulunsoittoa niin yleisenä ja muodikkaana massailmiönä, että viulun sijasta päädyin soittamaan viisikielistä kanteletta. Halusin erottua joukosta ja kaiken lisäksi kantele sopi mielestäni veteliläiselle nuorelle naiselle paremmin kuin viulu, koska olihan kunnan vaakunassakin kyseinen soitin.

Niinpä sitten Perhonjokilaakson kansalaisopiston syys- ja kevätlukukausien aikana lastattiin Vetelissä jäiseen Opel Asconaan kaksi nuorta neitoa (minä ja siskoni), heidän kuljettajansa ja kaksi viisikielistä kanteletta. Määränpäänä oli Pelimannitalo, jossa tulevat pelimannit pääsivät teroittamaan taitojaan.

Muutaman kiihkeän festarikesän ja loppuun kulutetun pelimannikortin jälkeen ajattelin, että olisi aika vaihtaa viisikielisestä kanteleesta vaativampaan soittimeen eli 36-kieliseen konserttikanteleeseen. Tämä oli toinen virheeni matkalla mestaripelimanniksi. Ison kanteleen soittaminen ei luonnistunut heti ensiyrittämällä ja olen yhä tänä päivänäkin sitä mieltä, että kyseisen hökötyksen voisi laittaa palasiksi ja ripotella festivaaliareenan alle.

Vaikka kanteleensoittoni karahti kiville, niin usko omaan soittotaitooni oli edelleen vahva. Kanteleen sijasta istahdin pianon äärelle. Kävin jopa muutamalla pianotunnilla, mutta soittotuntien välissä harjoittelu tuppasi unohtumaan. Lopputuloksena oli se, että en tainnut koko vuoden kestäneiden soittotuntien aikana oppia soittamaan yhtäkään kokonaista kappaletta.

Mutta ei hätää! Kiitos kotiseudullani leijailevan kaikki saavat ja melkein jopa osaavat soittaa -hengen, soittelen nykyään pianoa melko sujuvasti. Koska ite opettelin.

Omasta mielestäni soittotaitoni edustaa Perhonjokilaakson alueelle tyypillistä pelimannihenkeä. Ne nuotit, joita en ole nuottiviivastolta osannut tulkita, soitan häikäilemättä korvakuulolta. Kuulostaa ainakin omaan korvaani hyvältä.

Mestaripelimannihaaveeni eivät kuitenkaan ole jääneet vain pianon varaan. Viime vuosina kotiini on ilmestynyt erinäisiä soittimia ympäri maailman. Minulta löytyy kaikenlaisia rämpyttimiä djemberummusta okariinahuiluun.

Se että elää alueella, jossa melkein jokainen vastaantulija saa äänen jostakin soittimesta on omiaan vahvistamaan uskoani omiin soittokykyihini. En mitenkään voi olla naapuriani huonompi soittaja. Mielestäni täytyy vain löytää se soitin, jota kukaan muu ei osaa soittaa. Silloin pääsee pätemään soittotaidoillaan ihan omassa mestaripelimannisarjassa.

Saana Klemola

Kirjoittaja on veteliläinen harrastelijamusisoija, joka on viimeiset 20 vuotta soittanut pianolla samoja kolmea ja puolta kappaletta.

#
Fingerpori