perjantai 14.12.2018 | 17:23
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Mielipide

Karoliina Tunkkari tarjoilee kolumnissaan tuokiokuvia eläimellisestä elämästä

Perhonjokilaakso+ | To 11.10.2018 klo 07:00

Saadessani pyynnön kirjoittaa kolumnin, lupasin hövelisti hoitaa homman. Helppo jopi siihen asti, että piti valita, mitä kirjoitan. Kirjoittaisinko kuvauksen emännän roolin muutoksesta aikain saatossa? Vali(s)tustekstin nykyhetkestä, maatalouden ja sitä myötä myös emäntien, ahdingosta? Kirjoitettavaa olisi paljon, tilaa vähän, lukijoiden mielenkiinnon määrän voi vain arvailla. Päätin jättää ajanvirran soutelun minua etevämmille historiankirjoittajille, ja ruuantuotannon alennustilan käsittelyn Maaseudun Tulevaisuudelle. Mieleeni tuli joitakin sattumuksia vuosien varrelta, niillähän on aina hyvä ilahduttaa toisia. Ja muistuttaa omaan mieleen, ettei itseään kannata ottaa niin kovin tosissaan.

Parikymmentä vuotta sitten, huolettomana opiskelijana, pääsin maatilaharjoitteluun itäiselle Uudellemaalle. Eräänä kevätpäivänä palattuamme traktoreilla pelloilta pihaan, muutenkin nauravainen harjoittelutilan isäntä näytti tavallistakin hilpeämpää naamaa. Hän oli kohdannut naapuritilan viljelijän, jota olin ajellut viljelystiellä vastaan. Tämä oli kaarrellen tiedustellut, että minkäslainen poika se teidän harjoittelija oikein on, kun sillä näkyi olevan pitkä poninhäntä. Isäntä siihen, että ”Juu, oikein reipas tyttö se on”. Naapurin järkeen ei meinannut käydä mitenkään päin Massikalla ajava tyttö. Mahtoipa tuo puolen vuoden aikana näkyyn tottua. Toisille vaan ottaa nuo työelämän raja-aitojen kaatumiset vähän koville.

Koville ottamisesta juohtui mieleeni vielä vanhempi juttu ajalta, jolloin kaikenlaiset koulut olivat vielä edessäpäin. Pienenä tyttönä vihamiesteni listan pääpahis oli teurastamon ostoasiamies, tuo pitkähäntäisten belsebuubien kiistaton kunkku. Jaska-poloon henkilöityi Karjaportti, jonka autoon toisinaan kotinavetasta lehmiä lähti. Tarina kertoo, että kun Jaska kerran meille poikkesi, olin ihan sumeilematta ottanut ja tintannut miesparkaa. Isosiskoni riemulla tapauksen ottaa toisinaan pöydälle ja minulta tiedustelee, joko olen päässyt tavastani löylyttää teurastamon setiä. Johon vastaan, että enimmäkseen, sisko-hyvä, enimmäkseen...

Vieläkään en mielelläni laita lehmiä teuraaksi, vaikka useimmiten lastaukset sujuvatkin itkemättä. Jos ei oteta lukuun vaikkapa kerran näyttelyissäkin olleen Altto-lehmän lähtöä. Sanoin teuraskuskeille, että odottelevat auton luona, tuon lehmän taluttamalla. Kun laitoin sille riimun päähän, se peruutti parrestaan, nosti turpansa ylös, ja asteli hidasta, tyylikästä showkäyntiä navetasta ulos.

Hentomielisyyteni ei jakaudu ihan tasaisesti. Navettakissojemme ollessa vielä pieniä, harmaaraitaisia karvakeriä, olin karjanhoitajamme kanssa levittämässä pahnapaalia poikimakarsinaan. Kuivikkeiden joukosta pinkaisi juoksuun hiiri, jonka passitin autuaammille juustomaille lantakolan kertaheilautuksella. Työntekijämme hihkaisi iloisesti ” We don't need cats, we have you!”. Että mitäpä kissoilla, onhan meillä sinut.

Koska elämäni ei ole pelkkiä lehmiä, vaan siihen mahtuu koirien ja hevosten lisäksi ihmisiäkin, olen jollain kohtalon oikulla saanut rinnalleni oikein hyvän miehen. Kokemusasiantuntijan arvioni mukaan parhaan. Näin hääpäivämme alla kerron tähän loppuun muiston lokakuiselta lauantailta parin vuoden takaa. Astelin uunituoreen aviomieheni käsipuolessa Vetelin kirkon käytävää kanttorin ja ystävämme soittaessa Tanskan Prinssin Marssia. Tullessamme kirkon portaita alas pihalle, seurakuntatalon vieressä olevalta laitumelta kajahti hirnahdus. En tiedä, rekisteröivätkö toisten korvat sitä, mutta vastavihitylle hevostytölle se oli kaunein mahdollinen onnentoivotus.

Karoliina Tunkkari

#
Fingerpori