maanantai 16.12.2019 | 15:05
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Matkalla Unescoon: Lahjasta laulun, soinnista soiton

Perhonjokilaakso
Ma 30.9.2019 klo 10:30 [päivitetty ma 10:33]

Ja matka jatkuu Kaustiselta länteen, Kokkolasta pohjoiseen. Lienee sopiva hetki aikamatkalle samalla, kun ikkunan takana vaihtuvat ruskaa hehkuvat maisemat ja tien pientareella vaeltelee ruokailevia poroja.

Varttuminen kotikontuni Kaustisen kulttuuriperinteen kirjossa on ollut etuoikeus, jonka hahmottaa vasta myöhemmin. Ymmärtääkseen nykyisyyttä on tunnettava historian sävelet. Tämä on kertomukseni siitä, kuinka kasvoin nuoreksi aikuiseksi kaustislaisessa soitto- ja tanssiperinteessä.

Olen syntyperäinen kaustislainen ja neljännen polven pelimanni. Viulunsoitto on kaikunut samassa Ali-Varilan tuvassa noin sadan vuoden ajan. Kasvoin lapsesta lähtien kaustislaiseen pelimanni- ja tanhukulttuuriin. Taisi olla geeneissä pistää viulu leuan alle ja tanhukengät jalkaan. Musiikki ja tanssi tahdittivat aktiivisesti sisaruskatraamme arkea, eikä siinä sinänsä ollut mitään erikoista.

Kesät jakautuivat aikaan ennen ja jälkeen Kaustisen kansanmusiikkijuhlien. Festariviikko oli aina intensiivinen ja harjoitus- ja keikka-aikataulut koodattiin pieteetillä yhteiseen Excel-taulukkoon jääkaapin oveen. Muistan ainoastaan yksittäisen ”järjestelmävirheen”, jolloin päädyin kiireessä harjoitusten sijaan suoraan keikalle. Kaustislaisille pelimanneille ominaisesti vapaa soittopaikka oli eturivissä.

Olen Kaustisen kulttuurikehdoista kolmen eli Näppäreiden, Nuorisoseuran ja musiikkilukion kasvatti. Tanssin tieni Pyltryistä Ottosiin ja soitin läpi näppärikirjaimet A:sta C:hen. Ensimmäinen kesätyöni oli apuopettajan pesti Näppärikurssilla, ja olen toiminut myös Nuorisoseuran ryhmässä ohjaajana. Sanotaan vaikka näin, että Pelimannitalolla ja Kalliolla on hyvä olla.

Pelimannitalolla sain soittokosketuksen myös vanhempaan sukupolveen ja iänikuisiin pelimannikappaleisiin, joita toki olin kuullut pienestä pitäen kotituvassakin. Omille viulutunneille ei aina olisi ollut intoa lähteä, mutta yhteisharjoituksissa kävin mielelläni. Suzuki-vihot ja kamariorkesteri eivät koskaan tuntuneetkaan itselle yhtä ominaisilta kuin JPP:n nuottikirja ja pelimanniharjoitukset, vaikka molemmat olivat tärkeitä oppeja. Vitaalina tekijänä itselle oli se pelimannisoitossa huokuva lämmin ja kotoisa musiikin henki, joka jättää sijaa omille tulkinnoille koriasti porukkaan sointuen. Tätä oodia olen vienyt ilolla maailmalle.

Kansanmusiikkitraditiot jatkuvat, vaikka osoitteet vaihtuvat. Viuluni soi enimmäkseen pelimanniyhtye Häävissä, joka on vuosikymmenen aikana muotoutunut musiikilliseksi perheekseni. Häävin juuret ovat Kaustisella, ja se onkin oiva esimerkki eri kulttuurikehtojen luontevasta fuusiosta: sen seitsemän jäsentä ovat yhtä lukuun ottamatta entisiä näppäreitä, ottosia tai musiikkilukiolaisia. Lisäksi kaikilla on kokemusta kaustislaisista pelimannipiireistä eri kyliltä.

Täällä juuremme on. Pelimanniperintö ei näyttäydy itselle ulkoisena irrallisena asiana, vaan sisäisenä elon tilana. Sehän on yksi piirre, josta kaustislainen viulunsoitto tunnetaan. Soitethan totisella ilmeellä, mutta hyvillä mielin, yhdessä.

Kirjoittaja on kaustislainen fiulisti, jonka arkea kansanmusiikki tasapainottaa.

#