lauantai 11.7.2020 | 14:15
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Uutiset

Muistelmia linnoitustyötalkoista Keskipohjalaisten joululehdessä 1939 – Uutta tietoa tihkuu linnoitustöistä

Ti 3.12.2019 klo 12:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Juha Huusko ahkeroi Kansallisarkistossa ja bongasi tiedon, että Heikki Tunkkari on kirjoittanut jutun Keski-Pohjanmaan Nuoriseuran vuoden 1939 julkaisuun Keskipohjalaisten Joulu. Sisällön arvoa nostaa se, että se on kirjoitettu muutamia viikkoja kunnanvaltuuston linnoitustöihin osallistumisen jälkeen. Kirjoittajan ajatteluun eivät ole vaikuttaneet myöhemmät tapahtumat, keskustelut ja kirjoitukset. Esimerkiksi seuraava kohta kertoo paikkakunnan ja alueen senhetkisestä yksituumaisuudesta ja hengestä.

– Lähtö (Vetelin kunnanvaltuuston, jonka puheenjohtaja Tunkkari oli) tapahtui muuten vain yhteisestä sopimuksesta ja ilman, että olisi painostettu enempää vasemmalle kuin oikealle tai keskustaankaan päin.

Tältä alueelta linnoitustöihin osallistuneiden ammattitausta kertoo, että joukossa oli työmiehestä opettajaan ja poliisiin, maanviljelijästä puuseppään. On hyvä muistaa, että sisällissodasta oli kulunut tuolloin vasta 20 vuotta, Lapuan liikkeen toiminnasta 10 vuotta ja Lapuan liikkeen jatko Isänmaallinen kansanliike oli voimissaan. Maltilliset voimat olivat torjuneet ääriliikkeet. Täällä vallitsi jo tuolloin talvisodan henki.

Jukka Tunkkari

Heikki Tunkkarin kirjoitus kokonaisuudessaan:

"Kuinka siell valtuustossa saatiin sellainen päätös aikaan, ei sitä ainakaan meidän Hämeessä koskaan saataisi", puheli linnoitustyömaan n:o 9 rakennusmestari ja niin kyseli moni muukin viime elokuun loppupäivinä. Tähän sopii vastata, ettei sellaista päätöstä, joka olisi tarkoittanut linnoitustöihin lähtöä, ole tehtykään, vielä vähemmin sitä näkyy valtuuston kokousten pöytäkirjoissa. Vaikka saisipa se sielläkin olla muistona menneiltä päiviltä. Lähtö tapahtui muuten vain yhteisestä sopimuksesta ja ilman, että olisi painostettu enempää vasemmalle kuin oikealle tai keskustaankaan päin. Kaikessa hiljaisuudessa oli aikomus lähteä, mutta ystävämme aluepäällikkö teki asiasta julkisen, ehkeipä se olisi taitanut salaisuutena loppuun asti muutenkaan pysyä.

Ja niin sitä sitten vaan ajeltiin körökyydillä kohden Karjalan kannasta, ensin tavallisissa ja sitten härkävaunuissa. Matkan varrella joukko yhä vaan kasvoi, kohoten Viipuriin tultaessa jo neljänumeroisiin lukuihin. Puolitoista vuorokautta kestäneen matkan jälkeen saavuttiin määräasemalle, josta 10-kilometrisen automatkan piti alkaa. Oli sunnuntaiaamu ja asemalle oli saapunut joukko väkeä, etupäässä linnoitustyöläisiä, jotka suurella hartaudella lauloivat "Lapiojääkärien marssia" uusille tulijoille. Ei tämä laulajien joukko mitään valiokuoron väkeä ollut, sen huomasi kohta ensi säkeistä, mutta hyvä tahto ja sydämen kyllyydestä kertova sävel niin kuin sanatkin korvasivat sen, mitä musikaalisessa suhteessa puuttui. Matkalla tuli edelleen vastaamme viikon työnsä päättänyttä väkeä, mutta oli sitä vielä runsas määrä perilläkin, jonne saapuessa ja vielä auton penkillä istuessamme huomasimme muusta joukosta selvästi erottuvan "Ison Aapin" jykevän hahmon. Hyvin sanoi Aappo ajan menneen, toivottaessaan meidät rekryytit tervetulleiksi työmaalle.

Siinäpä se sitten kuluikin elokuisen sunnuntain iltapäivä ruokaillessa, varusteita hankkiessa ja loikoillessa kanervaisella nummella. Hieman pitkäksi se aika kuitenkin pakkasi tulemaan joutilaisuudessa väsyttävän matkan jälkeen. Mutta eipä ollut siitä ajan pituudesta haittaa enää seuraavana päivänä, jonka valjetessa saimme aamuherätyksen jo ennen kello kuutta. Ensin ilon saimme kokea jo pukeutuessamme, sillä vaikka vaatevarusteet olikin annettu miestä myöten, sattui niin, että Pakkalan papan housun liitingistä puuttui vaaksan verran, kun taas tämän kirjoittajalla oli saman verran liikaa. Vaihtokauppa tietenkin heti syntyi ja syntyi niitä muutamia muitakin ennen kuin kello kutsui kuuden aamuteelle. Puoli seitsemältä oltiin jo paririvistössä valmiina marssin tahdissa astelemaan työmaallemme. Hieman outoahan se työ aluksi oli, minkä vakuuttavasti todisti myöskin ensi päivän työsaavutus, se nimittäin jäi alle puolen parhaimman päivän saavutuksesta. Syynä oli myöskin se, ettemme materiaalin puutteessa saaneet työtä heti käyntiin.

Työ tekijäänsä neuvoo, sen sai valtuusto niin kuin muutkin kokea ensi päivästä alkaen, sillä saavutukset 9-tuntisena työpäivänä tuntuivat paranemistaan paranevan, vaikkemme tosin päässeetkään sellaiseen huippusaavutukseen, johon erään ryhmän ennen meitä oli onnistunut päästä, ehkäpä osittain ainakin työn laadun kustannuksella. Tuli siinä naapureiden, Satakunnan miesten, kanssa vähän kilpailtuakin ja tuli pientä koiruuttakin toistensa työmailla salassa harjoitettua. Lapiojääkärien laulussa sanotaan, että "Pinnata ei lainkaan saa", mutta se on aivan turha varoitus näillä työmailla. Vapaaehtoisuusko vai mikä sen sai aikaan, että yritteliäisyys oli kaikilla työmailla ihan suurenmoinen. Mainittiin kyllä joistakin pinnailevista herrasmiehistä, mutta me emme sellaisia sattuneet näkemään. Päinvastoin oli vauhti näkemillämme opiskelijoilla, virkamiehillä ja muilla henkisen työn tekijöillä ainakin yhtä luja kuin tottuneemmillakin, vaikkei teho tainnut olla aina yhtä hyvä. Mutta niinpä olivatkin mestarimme, työmaan valvojamme ja muut pienemmät ja suuremmat kihot ylen tyytyväisiä miehiinsä ja näiden saavutuksiin. Ja tyytyväinen taisi olla itse kukin, sillä päivän työn päättyessä ja järven pohjaa paririvistönä taas leiriä kohden astellessa tunsi, että kerrankin on tehnyt isänmaallista työtä, ei juhlien vaan niin, että jäsenissä jäljet tuntuvat. Kun vielä peseytyminen oli suoritettu ja soppajonossa vuoroaan odotteli, niin tiesi myöskin rehellisellä työllä ruokansa ansainneensa.

Ilta ja yö leirillä, jossa puolitoistakymmentä telttaa oli sijoitettu mäntyjen siimekseen, ansaitsisi myöskin oman lukunsa. Omalla tavallaan juhlava oli lipun lasku iltateen jälkeen. Ei siinä seremonioita ollut, mutta harras tunnelma sentään vallitsi niin miesten kuin heidän kelpo muonittajiensa Satakunnan lottien keskuudessa. Loppu iltaa vietettiin jutellen majojen edustoilla ja uusia tuttavuuksia solmien. Saattoipa tällöin sattua niinkin, että ruumiillisen työn tekijäksi kuultu paljastuikin ylioppilaaksi tai maisteriksi ja kuun kohotessa järven takaa alkoivat kukkopillit soida ja siitä sai tietää, että saviteoksia valmisteleva venäläiskylä oli jossain läheisyydessä. Muiden äänien vaietessa kuului kankaalta vielä Paukku-Villen savikukon tunnelmallinen sävel, jota muut turhaan yrittivät jäljitellä. Ville, lupsakka savolainen oli niin innostunut soittimeensa, että kävi ilahduttamaan ruokailevaa everstiäkin seurueineen. Kun sitten puolenyön lähettyvillä oikaisi he väsyneen ruumiinsa telttavuoteelle, niin tuntuipa lepo suloiselta. Äänet naapuriteltoista alkoivat myöskin vaimenemaan, mutta uni viipyi joskus jättäen aikaa mietiskelylle. Isänmaamme kohtalot ja kokemukset, joita sen asukkailla itäisestä naapuristaan sadoilta vuosilta on ollut, tulivat mieleen selvemmässä valaistuksessa kuin muulloin, kunnes uusi aamuherätys todelliset ja unikuvat karkottaen realisoi unet käytännölliseksi työksi.

Mainitsematta ei sovi jättää myöskään karjalaisia kalinoita, so. huvittelutilaisuuksia. Perimätavaksi oli työmaalla muodostunut, että kerran viikossa käytiin paikkakuntalaisten linnoitustyöläisille järjestämissä kalinoissa, joita vietettiin muutaman kilometrin päässä sijaitsevalla suojeluskuntatalolla. Joukkomme nuorimmaiset kävivät sieltä osansa ottamassa, mutta liikkeelle lähtivät vanhemmatkin perjantai-iltana, jolloin meidän vuoromme oli järjestää juhla kyläläisille. Yksi iltahan vaan oli aikaa niiden valmisteluihin, mikä merkitsi sitä, että yksi kälviäläinen opettaja ja allekirjoittanut kävivät joidenkin telttojen ovilla tiedustelemassa, mitä ohjelmaa siitä "talosta" saataisiin. Ja saatiinhan sitä kokoon ohjelmaan, niin soittoa kuin puhetta, laulua ja lausuntaa eikä se niin hullumpaa tainnut ollakaan. Päätellen alkuasukkaiden arvosteluista.

Valkenipa viimein lauantaikin yhtä poutaisena kuin kaikki muutkin päivät. Oli viikon varrella tullut tehtyä ylitunteja sen verran, että lauantain osalle jäi vain 4-tuntinen työpäivä. Ennen kuin tutuksi käyneestä Karjalan koivikosta lähdettiin, ikuisti seuraamme kuulunut satakuntalainen agronomiylioppilas työmme joillekin valokuvauslevylle samoin kuin muistopatsaammekin. Sellaisenkin nimittäin pystytimme keskelle työmaatamme, niin kuin olivat monet jo ennen meitä pystyttäneet. Valtuustomme nuorimman, Mäkelän Laurin käsiala jäi siihen näytteeksi tuleville Kannaksen kävijöille.

Siispä klo 11 kiireesti leirille ruokailuun, pesuun ja parranajoon, sillä meitä odotti kaikkien linnoitustyöläisten Kannaksen retki. Retkelle lähdettiin sekä linja- että kuorma-autoilla, mitkä kylläkin täyttyivät viimeisiä sijoja myöten. Käytiin venäläiskylässä, jossa vielä oli tilaisuus ostaa savikukkoja, niiden, joilla ei sellaista ennestään ollut, samoin kuin muitakin muistoja. Samalla käytiin uudessa kreikkalaiskatolilaisessa kirkossa, joka oli loisteliaasti kullalla silattu ja taideteoksilla kaunisteltu. Tämän jälkeen jatkui matka erääseen naisluostariin, mutta vähemmän mieltä kiinnostavana jätimme sen hyvin vähin katsomisin. Sen sijaan odotti arvokkaampi nähtävyys edessäpäin. Kuuluisat lehtikuusimetsät lähellä Terijokea on eurooppalainen kuuluisuus. Tämä metsä, joka viime vuonna täytti 200 vuotta, on Pietari Suuren venäjän laivaston tarpeiksi istuttama. Nyt on metsä Suomen valtion omistama, eikä sitä hakkuukypsänäkään laivojen rakentamiseen enää tarvita. Metsä on todellakin nähtävyys, sillä vaikka puut ovatkin miltei oksattomia ja kuivuneilta näyttäviä, vallitsee tiheimmillä paikoin kirkkaalla päivälläkin puolittainen hämärä, jonka aikaan saavat valtavan pituiset ja paksuiset puut. Onhan puukuutiomäärä, joka lähentelee 500 metriä hehtaaria kohden (Keski-Pohjanmaalla se ei ole kuin yksi kymmenesosa tästä määrästä) Pohjois-Euroopan suurin tunnettu. Terijoen komeata rantatietä ajaen saavuimme sitten Inon kuuluisille pattereille ja sieltä illan hämärtyessä Rajajoelle. Valtaisa joukko meitä jo olikin saapuessamme hämärissä tuon kuuluisan punavalkoisen sillan korvaan, josta puron tapaisen joen yli oli helppo nähdä, miten aution näköinen vastassamme oleva seutu oli. Mitään liikettä ei siellä huomannut, elleivät Moskovasta tyhjin toimin palaavat Ranskan ja Englannin neuvottelukunnat olisi saapuneet Suomen puolelle juuri samalla hetkellä, kun sillan luo saavuimme. Miten erilaisia olivatkaan valtakuntiemme rajat johtui mieleen muistellessa kolme vuotta aikaisemmin tekemääni matkaa Torniosta Haaparantaan, jossa päännyökkäyksellä viisumiasiat tulivat selvitetyiksi ja jossa linnoitustöistä ei liene milloinkaan puhuttukaan.

Paluumatkalle lähdimme aluksi samoilla autoilla, joilla olimme tulleetkin, ohittaen Rajajoen komean aseman, mutta Terijoella vaihdoimme kulkuneuvot ja nousimme diplomaattijunaan, suurimman osan kuitenkin vielä jatkaessa matkaa leirillemme, josta sunnuntain vasta oikein virallinen paluu alkoi.

"Karjalan kannas on vaikea paikka

Karjalan kannas on vartiopaikka."

Nämä viimeisinä viikkoina ja kuukausina useasti toistetut Eino Leinon kolmisen vuosikymmentä sitten sepittämät säkeet tulivat monille työstä palaaville mieleen kootessaan vaikutelmia tältä viikon kestäneeltä talkoomatkalta. Karjalan kannakselaiset, jos ketkään, ovat isänmaallista väkeä, sen huomaisi jo heidän erittäin runsaslukuisesta suojeluskuntiinsa liittymisestä. Mutta isänmaallista mieltä ei muualtakaan Suomesta puutu, sen havaitsi selvästi tämän viikon aikana. Samoin huomasi senkin, että linnoitustöissä mukana olo vahvisti tämän suuntaista mielialaa. Rohkaisevaa oli huomioida, kuinka rehellinen suomalainen sydän sykähti tuhatlukuisten linnoitustyömiesten rinnoissa.

Heikki Tunkkari

#