lauantai 8.8.2020 | 12:35
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Vuokko Lahti iloitsee kolumnistaan kuurosta Elli-kissasta: "Onneksi on Elli!"

Ma 18.5.2020 klo 18:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Lapsena minulla oli ihana valkoinen kissa, jolla oli siniset silmät. Se oli niin kiltti, että sain pukea sitä kuin nukkea. Se nukkui röyhelöpaidassaan nukenvaunuissa päiväunia tuvan päässä kuin oikea vauva konsanaan.

Kamala oli se itku ja parku, kun yhtenä iltana tuo minun Hermanni-kissani löytyi yltä päältä öljyssä ja kipeänä. Kissa oli pudonnut jäteöljyastiaan ja hädissään yrittänyt nuolla itseään puhtaaksi.

Öljyä mahassa oli liikaa ja Hermanni piti lopettaa.

Sen jälkeen kissoja on ollut montakin. Autojen alle niitä on valitettavasti jäänyt kaksikin aivan peräjälkeen, minkä jälkeen päätinkin ottaa kaksi kissaa samalla, jotta ne eivät yhtä aikaa ainakaan voi jäädä auton alle. Nämä kaksi upean tummanharmaata kollia ovatkin asustelleet kanssamme jo 11 vuotta.

Aina kun joku pojista on ollut tietyssä iässä, hän on halunnut uutta kissanpentua. Viime kesänä menin tällaiseen naukumiseen sanomaan, että jos jostain löytyy valkoinen poikakissan pentu, se voidaan ottaa.

Ensimmäisestä pentupaikasta valkoiset kollit olivat jo varattuja, mutta näppärät ja sosiaaliset pojat löysivät oitis toisen paikan, jossa pentuja oli. Sieltä meille varattiin valkoinen poikakissa.

Kun tätä Martiksi nimettyä kissaa sitten mentiin katsomaan, liimautui minuun toinen valkoinen kissanpentu. Mihin istuinkin, sain sen syliini.

”Elli on kyllä aivan erityisen ihana, mutta valitettavasti se ei kuule, eikä sille ole kotia”, sanoi kissatalon äiti. Ja minä hellyin: yhtäkkiä huomasin sanovani poikieni kuullen, että kyllä meillä voi asua vähän vajavainenkin kissa, otetaan vaan tämäkin.

Ellin muuton jälkeen meillä ei ole tylsää hetkeä ollut. Paitsi aistiensa puolesta, Elli on muutoinkin aivan erityinen. Se rakastaa korkeita ja lämpimiä paikkoja. Se on löydetty nukkumasta pesutornin ja kattohirren päältä. Se kiipeää ketterästi niin verhoja kuin suoraa hirsiseinääkin ja repii pellavarivettä hirsien välistä.

Se on mennyt jälkiä jättämättä korkean kaapin päälle (ilmeisesti lentämällä?) tiputellakseen sieltä poikien valokuvia yksi kerrallaan lattialle. Koko talven yhden ihmisen aika on mennyt takkatulen vahtimiseen, ettei Elli mene sinne tai hiillokseen.

Mystisintä on, kuinka kissa saa öisin haettua tiskipöydältä kuivumassa olleet lääkekupit ja kuljetettua niitä jopa vinttiin saakka. Tassuissa?

Lukuisat ovat ne kukat ja mullat, jotka Ellin jäljiltä on siivottu lattialta ja mysteeri on sekin, kuinka pieni kissanpentu voi pudottaa monta kertaa itseään painavamman kukkaruukun lipaston päältä. Pääsiäisen virpomisoksat oli Elli levittänyt pitkin lattiaa ja saman kohtalon saivat vapun serpentiinit.

Kakkajätöksiä on löytynyt kylpyammeesta, enkä vieläkään ymmärrä, kuinka se pääsi liukasta seinää pitkin ammeesta pois.

Elli on riiviö, mutta rakas. Iltaisin riidellään, kuka saa Ellin viereensä nukkumaan, mutta kumma kyllä aamuyöllä, kun se tavoilleen uskollisena alkaa moukua suurella äänellä huomiota itselleen, ei ole muita halukkaita Elliä passaamaan kuin minä.

Tänä keväänä, kun maailma on pyllähtänyt sijoiltaan, ei meillä ole ollut tylsää: meillä on onneksi Elli!

Kirjoittaja on ikäihmisten perhehoitaja, toimittaja ja kissojen passaaja.

#