perjantai 16.4.2021 | 23:31
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Maarit Hotakainen kolumnissaan: Suhteettoman suhteellinen ystävämme aika

Ke 7.4.2021 klo 09:35

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Katsoin pääsiäisenä ohjelmaa, jossa käsitellään humoristisesti katsojilta tulleita aiheita. Eräs muusikko pohti ajan suhteellisuutta: Pitääkö olla huolissaan, kun toisinaan silmänräpäys tuntuu ikuisuudelta (soittovirhe) ja joskus taas hetkestä huomaamatta tulee pieni ikuisuus (flow-tila)? Voin samaistua!

Oma ajantajuni korreloi ensinnäkin vuorokaudenaikaan. Aamun tunnit ovat pitkiä ja hitaita – eivät ihanan leppoisia vaan tahmeita ja puuduttavia. Iltaa kohti ajan kulku nopeutuu virkistyessäni, ja kun vihdoin yhdeksältä olen saavuttanut flow-tilan ja voisin soittaa vielä yhden asteikon, harjoituksen ja biisin, tulee vahtimestari ja ajaa pois harjoitusluokasta. Kotipianon äärellä soitto jatkuu yön tunneille. Tässä kohtaa puolisoni ajantaju on jo poikennut omastani.

Esiintymistilanteissa, jännityksen hetkinä, aika yhtä aikaa venyy ja pysähtyy. Minulla oli äskettäin pianotutkinto, jota suorittaessani tunsin istuvani sijoillani tunteja koskettimia tuijottaen todellisten sekuntien ja minuuttien sijaan. Tässä suhteessa mikään ei ole muuttunut nuoruudestani.

Aikakäsitys toki muuttuu iän myötä. Lapsuuden automatkoilla kyselimme takapenkiltä, kuinka pitkä matka vielä oli. Isä saattoi vastata vaikkapa kolmella sormella. ”Kolme tuntia?” varmistimme ja isä nyökkäsi. Myöhemmin kuulimme, että hän nosti sormia kutakuinkin sattumanvaraisesti. Meille riitti tuolloin vain vastaus; emme hahmottaneet, kuinka pitkä aika tunti oli.

Vanhemmiten ajankulun vauhti tuntuu kiihtyvän. Työni opettajana on varmasti tehostanut tätä. Aika on jaksottunut arkeen ja viikonloppuihin sekä lomakausiin, jotka ovat seuranneet toisiaan vääjäämättä. Opiskellessani sama on jatkunut. Jaksot ja kurssit näyttöineen seuraavat toisiaan, kiihtyvällä tahdilla tietenkin.

Toisaalta korona on muuttanut ajatuksiani ajasta. En ole aikoihin laskenut päiviä tai viikkoja tapahtumiin, joiden toteutumisesta ei ole varmuutta. On vain tämä päivä - ja ehkä huomiselle ja viikonlopulle voi suunnitella jotain. Pidemmälle ei.

Näinä aikoina onkin erityisen tärkeää muistaa ajan suhteellisuus. Pitkän työuran keskellä arjen pyöriessä omassa perhepiirissä koronakausi ei ole ollut järisyttävän pitkä. Sen sijaan teini-ikäisellä nuorella tai opiskelijalla kyse on merkittävästä ajasta. Omasta koulutuksestani kaksi kolmasosaa on tehty koronan keskellä. Ei mikään pikkujuttu. Toivonkin kanssaeläjiltä armollisuutta etenkin nuorisoa kohtaan näinä päivinä.

Koronavuosi on ollut valtavan pitkä aika myös pienen lapsen elämässä – hänen, joka ei ole päässyt isovanhemman syliin tai jota kummit eivät ole uskaltaneet suukotella. Ja vanhuksen elämässä – hänen, joka elää viimeisiä vuosiaan tai kuukausiaan, eikä lapsia tai lapsenlapsia päästetä häntä tapaamaan tai halaamaan. Nämäkin asiat pitäisi koronavaa’assa muistaa.

Onneksi on silti yksi aika, joka tuo näihinkin päiviin pituutta ja valoa pitkälle syksyyn: kesäaika! Kaiken venkoilevan ajan keskellä voin luottaa siihen – ja lähden valoisalle iltalenkille tänäänkin.

Kirjoittaja on ajankulun ihmettelijä, joka rakastaa merkityksellisiä hetkiä sekä ikuisuuden illuusiota.

#