Vuosi sitten näinä päivinä oli kevättulva pahimmillaan. Ajankohta jäi mieleen, sillä eräänkin pakkasaamun vietin ojanpientareella istuen. Pelto oli muuttunut järveksi, ja minä olin kuvaamassa joutsenia.

Kymmenet riitteisen veden pintaa lipuvat, toisinaan ilmaan pyrähtävät ja kohta taas näyttävästi laskeutuvat linnut olivat suorastaan maagista katseltavaa.

Muutama viikko sitten lehden arkistoja selatessa silmiini osui otsikko suoraan 50 vuoden takaa. Valkojoutsen havaittiin Vetelissä, lehdessä kerrottiin.

Olin hämmästynyt.

Täytyy tunnustaa, että lajin historia oli mennyt minulta koulun penkillä tyystin ohitse.

Joutsenen ensimmäiset töräykset ja taivaalla valkoisena hohtavat lintuaurat tuovat tullessaan kevään. Minulle lintu on aina näyttäytynyt ylväänä ja arvostettuna.

Vuosisata sitten se kuitenkin metsästettiin lähes sukupuuttoon. Tuntuu kaukaiselta, sillä nykyään vastaavasta toiminnasta rapsahtaa mojovat sakot luonnonsuojelurikoksesta.

Vielä 50-luvulla laulujoutsenia oli kuitenkin jäljellä maassa vain muutamia kymmeniä yksilöitä, nekin aivan pohjoisessa Suomessa.

Pienestä oli kiinni tulevaisuus kansallislintuna.

Viikonloppuna katseeni kiinnittyi sänkipellossa tepastelevaan västäräkkiin. Havainto tuntui aikaiselta, kun pellon toisella laidalla siinsi yhä polvenkorkuinen lumihanki.

Vaan siinä se todella keikisteli, lupaus kesästä. Tänä vuonna tulvahuippua povataan tuleville viikoille.

Joutsenet ovat jo täällä, mutta vielä odotan saapuviksi kevään ensimmäisiä pääskyjä.