| ° | m/s | |
Loppusyksy on historian saatossa ollut merkityksellinen hetki varsinkin aikana, jolloin aurinko määritti vuoden alkamisen ja päättymisen. Oli saatu sato korjattua, eläimet palasivat laitumilta talvisuojiinsa, ja syysteurastukset oli tehty. Silloin, mikkelinpäivän ja pyhäinpäivän välisellä ajalla vietettiin kekriä. Loka-marraskuun taitteeseen ajoittui myös työväen vapaaviikko, ja pestipaikkojen vaihtaminen.
Kekri oli varsinainen mässäilybakkanaali. Silloin syötiin paljon etenkin liharuokia, mutta kaikesta sadosta laitettiin ruokia, pantiin olutta ja tiputettiin viinaa. Ainoastaan mukulakasvien käyttöä kekrin notkuvissa pöydissä vältettiin, niiden uskottiin ennustavan paiseita.
Taloissa kestittiin oma väki, vieraat ja vainajat. Juhlimiseen liittyi syömisen ja juomisen ohella muutakin ilakointia, laulua, tanssia ja tulevan ennustamista. Nuoriso pukeutui kekripukeiksi ja kekrittäriksi, ja kiersi talosta taloon saamassa osansa herkuista – ja ryypyistä. Sen verran räyhäkkää sakkia olivat, että jollei antia heltinyt, uhkasivat uunin rikkomisella.
Kekrin juuret työntyvät syvälle vuosituhansia vanhaan eurooppalaiseen maatalouskulttuuriin. Kekri sai poliittisia sävyjä, kun 1940-luvulla Maalaisliitto otti sen juhlapäiväkseen. Ajan jalkoihin jäi paitsi Maalaisliitto, ikävä kyllä myös kekriperinne.
Kelttiläisten samhain-sadonkorjuujuhlan juurille perustuva All Hallow's Tide matkasi irlantilaisten ja skotlantilaisten siirtolaisten mukana Yhdysvaltoihin, jossa siitä jalostui halloween. Se luikerteli 1980-luvulla Suomeenkin, mutta kovin huimaan voittokulkuun eivät kurpitsalyhdyt ja kummajaiset ole kyenneet.
Vuonna 2019 Talonpoikaiskulttuurisäätiö polkaisi käyntiin Kekristä kansanjuhla-hankkeen, jonka tavoitteena on palauttaa kekrinvietto suomalaiseen loppusyksyyn. Uudistuneessa kekrissä ydinteemat ovat samat kuin vuosisatoja aiemmin: lähiruoka, yhteisöllisyys ja mystiikka.
Pitäkää, amerikkalaiset, halloweeninne, meillä on omakin juhla!
TILAAJILLE
