lauantai 15.8.2020 | 13:23
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Kati Jylhä kertoo kolumnissaan kuluttaneensa keväällä kulttuuria kotisohvalla

Ti 16.6.2020 klo 18:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Kalenterit ehkä tyhjenivät keväällä kulttuuritapahtumista, mutta ei kulttuuri mihinkään kadonnut. Päinvastoin. Viimeisten parin kuukauden aikana olen suorastaan mässäillyt kulttuurilla ja nauttinut konserteista ja teatterista useammin kuin moneen vuoteen.

Olen nauranut Polokkareiden koronapolkalle, peukuttanut Lintu-Paavolan tilan emännän huikealle Kuun pojalle ja tampannut tahtia, kun Ikosen Jukka on laulanut bluesia pihakeinussa Sepän kylällä. Olen nähnyt toistamiseen Martti Suosalon Mielipuolen päiväkirja ja Palvelija -monologit. Vihdoinkin onnistuin saamaan lipun myös Kiviä taskussa -esitykseen, jota Suosalo ja Mika Nuojua ovat esittäneet loppuunmyydyille katsomoille vuodesta 2002. Kaksikko on vieraillut Kokkolassakin, mutta paikat menivät, ennen kuin ehdin edes ymmärtää niiden tulleen myyntiin.

Tänä keväänä tarjolla oli loputon määrä parhaita katselupaikkoja parhaaseen aikaan. Esityksen suoratoistopalvelun ansiosta pääsin eturiviin kotikoneelta: löhösin nojatuolissa ja nautin live-esityksestä verkkareissa, tukka likaisena ja sormet mullassa. Sunnuntaina katsoin samalla lipulla esityksen vielä uudelleen, niin läheltä, että pystyin näkemään näyttelijöiden naururypyt ja hikipisarat.

Kiitos korona. Sen aiheuttamat rajoitukset ovat saaneet meidät arvostamaan itsestäänselvyyksinä tai yhdentekevinä pitämiämme kulttuurilaitoksia, jopa jonottamaan kirjastoon. Ne ovat pakottaneet kulttuuriväen etsimään luovia ratkaisuja ja hyödyntämään erilaisia teknisiä julkaisukanavia elättääkseen itsensä ja toisensa. Samalla kulttuurin alueellinen ja sosiaalinen tasa-arvo on parantunut merkittävästi.

Harva meistä asuu teatterin tai konserttisalin vieressä. Monelle jo muutaman kymmenen euron pääsylippu nostaa kynnyksen liian korkeaksi – etenkin jos liput ja väliaikatarjoilut pitäisi ostaa yhden sijaan koko perheelle, joka täytyy ensin kuskata tukat suittuina paikan päälle ja takaisin. Katsomissani esityksissä liput ovat maksaneet kolmasosan normaalista tai sen alle. Ruutu ei kysele, milloin esityksen katson, kuinka monta henkeä kotisohvalla on, miten he ovat pukeutuneet ja mitä he hakevat väliajalla jääkaapista.

Palvelun tuottajan ja tekijöidenkään kannalta kyse ei ole huonosta diilistä. Kertaesitys riittää, ja livenäytäntöä ja sen jälkeen tallennetta voidaan myydä – no, loputtomasti. Jos tekniikka toimii, esitys voi tavoittaa kerralla sellaisen määrän yleisöä, että suurimmatkin areenat vaikuttavat sen rinnalla nurkkatansseilta.

Käyvätkö teatterit ja musiikkitalot sitten turhiksi. Enpä usko. Ruudun äärelle voi päätyä katsojia ja kuulijoita, jotka eivät ole koskaan käyneet teatterissa. Ehkä joku heistä haluaa esityksen nähtyään kokea sen livenä. Mikään striimaustekniikka ei nimittäin korvaa aitoa vuorovaikutusta ja läsnäolon tunnelmaa. Kun Kiviä taskussa tulee seuraavan kerran Kokkolaan, aion olla hereillä, napata liput ajoissa ja mennä katsomaan esityksen kolmannen kerran. Niin, ja tälläytyä ja varata kanttiinista kakkukahvit.

Virus kuolkoon, eläköön arvoonsa palanneet ja sen tuottamat uudet palvelut.

Kirjoittaja on kyltymätön kulttuurin kuluttaja.

#