perjantai 16.4.2021 | 23:18
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Antti Timonen kertoo kolumnissaan laturaivosta: "Ruskaa Pakkasella"

Ke 24.2.2021 klo 06:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

Lumi ja pakkanen on saanut kansalaiset nauttimaan talviurheilusta kuin ennen vanhaan. Kunnat ja urheiluseurat ovat tehneet parhaansa saadakseen aikaan optimaaliset mahdollisuudet hiihtää, laskea mäkeä (ei puhuta Kaustisen hiihtokeskuksen tilanteesta, tulee itku). Säidenhaltija on jäätänyt vedet koko maassa ja kevättä enteilevässä auringonkilossa avautuvat jäälakeudet houkuttelevat näyttämään lapsille, että pyhäkoulun tarinat vetten päällä kävelemisestä ovat osittain olosuhdekysymys.

Kotini viereiseen metsään on lanattu ulkoilupolulle kahden ja puolen kilometrin hiihtolatu. Ladun varrella on säännöllisin välein kylttejä, jotka sekä sanoin että kuvin kertovat, että baana on varattu suksijoille toistaiseksi. Sitkeästi osa kanssakansalaisista silti kiertää reittiä kävellen. Kuin uhallaan ohjetta uhmaten. Kun hiihtäessään katsoo vastaan kävelevää ihmistä silmiin, näkee syyllisen ilmeen. Tottakai jokainen meistä tietää ilman niitä kylttejäkin, että pahanteossa ollaan silloin kun latuja pitkin kävellään.

Itselläni hiihto ei ole koskaan ollut mikään elämää suurempi intohimo, vaikka vanhemmiten olen siitä oppinutkin nauttimaan. En ole lähtökohtaisesti ihminen, joka alkaisi rankaista ketään latu-uraa kävelevää sauvalla hakkaamalla tai edes sanallisesti ojentamalla, paljon puhuttu laturaivo on ollut itselleni vieras tunne. Mutta kun oikein kaivellaan, löytyy ihmisestä uusia puolia vielä tässäkin iässä.

Olin hiihtämässä, kiersin tuttua lenkkiä usemman kerran. Vastaan tuli koira jolla oli hihnan päässä ihminen, kummallakaan ei ollut suksia. Kolmannella tai neljännellä kierroksella sujuttelin pertsaa ajatuksissani, en sen kummemmin tuijotellut latua. Yks kaks meno tökkäsi. Ladulla, vasemman suksen urassa höyrysi tuore koiran uloste. Ladulla! Koiralta ei voi sellaista käsityskykyä edellyttää, että etsisi tarpeilleen vähemmän häiritsevän paikan. Senkin ymmärtää, jos omistajalle joskus käy sellainen vahinko, että koirankakkapussi jää vara-anorakin taskuun. Mutta että ei viitsi nähdä sitä vaivaa, että taittaisi varvikosta oksan ja nakkaisi sillä kakan pöpelikköön toisen karvapohjasuksia sotkemasta. Yritin ymmärtää kyseisen henkilön ajatuksenjuoksua, mutta en löytänyt siitä muuta kuin tahallista pahansuopuutta, tarvetta jättää haiseva vastalause yhteisen metsäpolun varaamisesta talviurheiluun. Kyllä löytyi minusta laturaivo, kun hiihtorukkasella suksenpohjaa puhdistin.

Ymmärrän, että kävelystä pitävää ihmistä kismittää, kun tuttu reitti on varattu toisen lajin harrastajille yks kaks. Mutta jos näitä viime aikojen talvia katselee, eivät ne ladut kovin pitkäikäisiä ole olleet. Jos pururata muuttuu hiihtobaanaksi parin kuukauden ajaksi joka toinen tai kolmas vuosi, eiköhän siksi aikaa kävelyreitti löytyisi muualta? Vielä ilmainen vinkki: sinnekin se kakkapussi kannattaa ottaa mukaan, säästytään siltä kevään kakkakeskustelulta jonka lumien sulaessa tapaa olla edessä.

Kirjoittaja on hiihdon harrastaja jolla on ihan uudet hanskat

#